Edistymisestä rohkaistuneena annoin käsien heilua vesijuoksussa. Tulin siitä kipeäksi, mutta entä sitten. Kättä pitää nyt liikuttaa. Keppijumppaakin olen omissa oloissani vähän tehnyt. Pitkä on vielä matka, mutta alkuun on päästy paranemisen tiellä. Olo on ollut aika positiivinen. Olen kertonut edistymisestä myös työmaalla ja työkaverit ovat olleet vilpittömän iloisia. Ehkä heitä jo kyllästytti, kun ei aikaisemmin ollut mitään hyvää kerrottavaa. Unettomuus tai vähäunisuus vielä vaivaa. Jos ei helpota, pitää kai siitäkin kohta mennä tohtorin pakeille, vaikka ei voisi vähempää kiinnostaa. Kädet tärisevät välillä kai väsymyksestä töissä, mutta kun mitään tarkkuustyötä ei tee, niin olkoon.
Tänään olisi pitänyt olla sen mukavan työfysioterapeutin luona kontrollikäynti, mutta muori oli kadonnut kuin pieru Saharaan. Kukaan ei tiennyt, missä hän oli. Hän oli kyllä siirtänyt minut toiselle fysioterapeutille, sille joka kesällä neuvoi minua makaamaan pyyherullien päällä. En suostunut hänelle menemään, vaan siirsin aikaa ensi viikolle. Kaikkea voi tapahtua ja fysioterapeutti oli varmaankin yrittänyt järjestää asioita parhain päin, mutta mun kohdalla ei mennyt putkeen. Ajan siirtyminen ei minua haittaa. Pikemminkin oli lähinnä huvittavaa, kun fysioterapeutin kollegat tohkeissaan sanoivat etsineensä tätä aikaisemminkin, mutta eivät tienneet missä työkaverinsa oli. Heillä ei ollut potilaita. Se pyyherullafysioterapeutti vaikutti ilahtuneelta, että peruutin ajan ja kiiruhti onnellisena koneensa ääreen. Onhan se mukavaa, kun ei tule potilaita häiritsemään, vaan saa puuhata muuta. Pohtia vaikka uusia pyyherullasovelluksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti