Kipu vei töistä voiton

Ensimmäistä kertaa jouduin jäämään töistä pois tämän vaivan takia. Luulin jo, että alkaisin parantua, kun käden liikkuminen on aavistuksen verran parantunut hieronnan ja akupunktion jälkeen. Liekö sitten kyseessä takapakki vai ihan normaalia taudinkuvaa tässä vaiheessa.

Tässä taudissa on kolme vaihetta ja ajattelin, että pahin kipuvaihe olisi jo takana. Ajattelin, että olisin tuossa jäykkyysvaiheessa, kun takana on jo puoli vuotta tämän kaverin kanssa.

1. Kipuvaiheessa hallitsee olkanivelen kipu ja vähittäinen liikkeen rajoittuminen. Tämä vaihe voi kestää 2–9 kuukautta. 
2. Jäykkyysvaiheessa, joka kestää 4–11 kuukautta, kipu heikkenee tai häviää ja tilaa hallitsee liikerajoitus.
3. Paranemisvaiheessa oireet häviävän vähitellen ja paraneminen voi olla täydellinen. Koko prosessi kestää yleensä 1–2 vuotta.

Tällä viikolla kipu on ollut pahenemaan päin. Sain viikolla toisen kerran akupunktiota, joka paransi mieltäni enemmän kuin ruumistani. Useamman pitkän kokouspäivän jälkeen oli pakko jäädä tänään kotiin. Eilen illalla ei kipu hellittänyt, vaikka pidin jääpussia ja otin ne pari Panacodia. Uni ei tullut pitkään aikaan, kun en kivulta unta saanut. Heräsin aamulla kipuun ja päätin jäädä kotiin. Otin lisää lääkettä ja menin takaisin nukkumaan. Lumimyrskyn paukutellessa talon kattoa sain vielä hyvät unet ja heräsin vasta kolmen tunnin kulutta kipuun. Olen tosi väsynyt.

Muutama sähköposti töihin, mutta muuten päivä on mennyt levätessä ja haahuillessa. Päivän kohokohta on ollut pikkulintujen, sini- ja talitiaisten, viherpeippojen, varpusten ja mustarastaiden seuraaminen. Niille maistuvat erityisesti Lidlin talipallot, mutta myös pähkinät ja auringonkukan siemenet. Talitiaiset levittelevät siipiään ja uhittelevat muille, vaikka sapuskaa on tarjolla yllin kyllin. Mustarastaat poloiset joutuvat nokkimaan maasta, mitä muilta tippuu, kun eivät hallitse ruokintalaitteita.

Lunta on pyryttänyt reilusti, mutta minusta ei ole nyt lumia luomaan. En uskalla ottaa riskiä. Jos vaikka kivut pahenevat. Liikkuminen tekisi kyllä hyvää. Selvästi tuo päiväkausia paikallaan istuminen ja vain aikataulutettujen taukojen pitäminen oli pahasta, vaikka ei mitenkään erityisen raskaalta tuntunut. Olka ja sen myötä puoli selkää väsyi päivän kuluessa ja troppia piti ottaa. Yritin roikottaa kättä ja pyöritellä olkia, että jaksoin istua, mutta ei se herkkua ollut. Tuskin kenellekään, vaikka ei mitään vaivoja olisikaan.

Kuulostelen oloa huomenna, jos menisi vähän lumia lykkimään. Pakkaslumi on helppoa ja kevyttä, vaikka sitä olisi paljon.

Valoa tunnelin päässä

"Kun kokee vaikka pitkään suurta kipua ja vihdoin alkaa nähdä valoa tunnelin päässä, tulee tunne, että voi alkaa antaa periksi. Se johtuu siitä, kun jo vähän helpottaa. Silloin saattaa tulla tilanne, että ei pysty pitämään itseään täydessä kontrollissa. Antaa periksi", analysoi hieroja itkupurkaustani töissä. Sopii hyvin tähän tilanteeseeni. Olen hyvissä käsissä, kun hieroja hoitaa minua, yksi lääkäri pistelee minuun akupunktioneuloja ja toinen lääkäri määräsi sellaista kipulääkettä, joka auttaa, että saan nukuttua. Eikä sovi unohtaa myötätuntoista työfysioterapeuttia, joka kannusti käyttämään olkapäätä kivun rajoille.

En ole pystynyt lopettamaan yötä vasten otettavaa kahta Panacodia. Akupunktion jälkeen lääkärin kannustamana menin nukkumaan ilman lääkettä ja heräsin kramppaavaan vihlovaan kipuun aamuyöstä. Akupunktion jälkeen illalla olo oli aika hyvä monta tuntia. Ehkä seuraavan kerran jälkeen parempi olo kestää pidempään.

En ole juurikaan jumpannut. Kipu tulee vastaan heti, kun vähänkin yrittää ylittää olkapään liikkumisen rajaa. Kivun tunne ei ole hetkellinen vihlaisu vaan se jää jäytämään joksikin aikaa. En halua kokea sitä vapaaehtoisesi yhtään enempää, koska muutenkin sattuu. Käytän kättäni kuitenkin niin normaalisti kuin kykenen töissä, piha- ja kotihommissa enkä kamalasti välttele mitään tekemistä. Rännien putsaamisen jätin kyllä suosiolla puolisolle, vaikka tykkään siitä hommasta. Tuloksen näkee heti ja varsinkin sateella, kun rännit taas vetää.

Hieronta parantaa käden liikkuvuutta. Akupunktionkin jälkeen käsi nousi paremmin ja kipu oli erilaista. Saan nukuttua lääkkeen avulla paremmin. Niin monta ihmistä haluaa minulle hyvää! Valoa näyttäisi olevan tunnelin päässä!

Auttaako akupunktio

"Jokaisella lääkärillä on oma käsialansa. Jos joskus on saanut apua akupunktiosta, sitä ei välttämättä saa, jos akupunktiota antaa toinen henkilö", kertoi lääkäri, joka tökki neuloja hartioihini, kipeän olkapään kainalon juureen, oikeaan olkavarteen, kallon juureen, yhden keskelle päätä ja yhdet peukaloiden juureen. Hiki alkoi virrata kainaloista valtoimenaan. Muutenkin hikoilen paljon, mutta nyt kaikki hanat aukesivat. "Se johtuu sympaattisesta hermostosta, eikä sitä pysty itse hallitsemaan", totesi. "Jälkikäteen voi olla kipua tai voi väsyttää todella paljon. Ja jos näin käy, eikä pääse lepäämään, voi tulla ylipirteä olo. Kylmä on kaikkia kipulääkkeitä parempi", ohjeisti. Kysyin, onko siitä haittaa, jos otan illalla ne pari Panacodia. Ajattelin, jos tulee niitä kipuja. "Jos koittaisit olla vaikka ilman ja ottaa vasta, jos siltä tuntuu. Tavoitteenasihan on vähentää kipulääkitystä ja sitä kodeiinia pidetään vähän pahana." Tunsin vilunväristyksen tapaisia, kun neulat otettiin pois. Tuntemuksia tuli vielä kotimatkallakin.

Kun harpoin junalle, tunsin isoa iloa ja keveyttä. Tuntui, että murheet töissäkin olivat etäisiä. "Minä tulen akupunktiosta", vastasin iloisesti puolisolle, kun hän soitti ja kertoi tulevansa autokorjaamolta. "Tämä lääkäri parantaa minut", hymyilin. "Käsikin liikkuu paremmin." "No hyvä!"

Olen jättänyt ilta-Panacodit ottamatta. Joitakin neulankohtia särkee tai jomottaa. Erilaista kipua. Solisluun kohdalla on vähän alkanut tuntua sitä vanhaa tuttua kipua, kun neuloista on kulunut muutama tunti. Kuulostelen vielä sen kylmäpussin kanssa, jos ei tarvitsi ottaa kipulääkettä.

Eilen oli merkillinen olo. Jomottava päänsärky heti aamusta ja kamala väsymys. Ajattelin, että minulla on särkylääkepäänsärky, kun on tullut popsittua särkylääkkeitä niin paljon. Otin kuitenkin gramman parasetamolin, kuten aina aamuisin. Pääsin työpaikalle vasta myöhässä, kun toimin kuin hidastetussa filmissä. Pillahdin itkuun, kun työkaveri tuli kysymään jotain asiaa, kun vasta tutkin uusia sähköposteja. Todella noloa, mutta en saanut itkua loppumaan. En ymmärtänyt ollenkaan, mistä oli kysymys. En kuitenkaan ole tuntenut masennusta, ison ja pitkän kivun seuralaista, jota kammoan. Koko päivän oli itkuinen ja tahkea oli. Hädin tuskin selvisin työpäivästä palavereineen. Vasta illalla tajusin, että minulla oli migreeni. Siitä se raskas väsymys. En tunnistanut sitä, kun on ollut muuta kipua..

Sama itku tuli myös tänään, mutta ei onneksi ihan niin vuolaana. Tällä kertaa pomon edessä, kuin olisin mennyt keräämään säälipisteitä! Voi prkl! Menin vain kertomaan, että joudun lähtemään seuraavalle päivälle sovitusta palaverista ajoissa aikaisemmin sovitun hieronnan takia. No, tuli sitten kerrottua olkapäävaivasta uudestaan, kun kysyi, että mikä minulla oikein on. Olen kyllä tästä jo aikaisemmin kertonut, mutta ehkä ei ole jäänyt mieleen. Vaihdoin mahdollisimman pian puheenaihetta ja nielin kyyneleet jonnekin. Kaipa kroppa yrittää kertoa, että ei tarvitsisi yrittää olla niin kuin ei mikään vaivaisi. Mutta minkäs teet – jos et jää kotiin potemaan, ei armoa anneta, vaan kaiken on rullattava kuten aina ennenkin. Suomalaisella työpaikalla ei tunneta puolitehoa tai joustoa kevennyksen suuntaan – varsinkin, jos ulospäin naama näyttää samalta kuin aina ennenkin. Kivun ja vaivan pitää näkyä, jotta se olisi uskottavaa.

Joogaa vai ei

Oikean käden puoleiset venytykset ei onnistu, eikä venytykset ylöspäin, jos molempia käsiä pitää nostaa, eikä polvillaan tehtävä "koiravenytys" oikean puoleisella kädellä. Monet liikkeet jäävät vajaiksi ja tasapainoa on siksi välillä vaikea hallita. Joka viikko olen joogaan kuitenkin mennyt. Huomaanpahan sitten, jos jossain vaiheessa jonkun liikkeen pystyy taas tekemään kunnolla. Monta liikettä kuitenkin vielä onnistuu, vaikka kokonaisuus ei oikein toimi.

Olen käynyt hatha-joogassa useiden vuosien ajan. Sopii minulle. On hyvin rauhallista, keskitytään eri vartalonosien yksinkertaisiin venytyksiin oman hengityksen tahdissa. Mummojoogaa, voisi joku sanoa. Minulle kuitenkin harrastus, jossa olen oppinut pysähtymään. Olen vaivihkaa onnistunut siirtämään pysähtymisen taidon myös arkeen, kotiin ja työpaikalle. Olen vain huomannut, että koko ajan ei pidä kouhottaa tai miettiä kaikkia tehtyjä ja erityisesti tekemättömiä asioita. Kun joogatunnilla ohjaaja on sanonut "Anna ajatusten tulla, mutta anna niiden myös mennä", olen älynnyt, että vaikka välillä vain antaisi asioiden olla ja pään tyhjentyä, ei ratkaisujen keksiminen tekemättömiin asioihin lopu. Koko ajan ei ole pakko miettiä, miten selvittäisin jonkun työasian tai mitä pitää muistaa ostaa kaupasta, kun tunti päättyy. On vain hiljainen huone, jossa kuuluu ihmisten hiljaista liikkumista, hengitystä tai puhinaa. Toisinaan joku rentoutuu niin paljon, että vahingossa pieraisee tai alkurentoutuksen aikana alkaa kuorsata. Eivät kuulu asiaan, mutta on inhimillistä, kun ihmisiä ollaan, eikä tarkkaavaisuus ole ihan siinä, mitä tehdään.

Kun joskus pää oli joogassa täynnä ikäviä asioita, jotka pyörivät loputonta kehää, suutuin niille ikäville ihmisille, jotka olivat nämä ikävät ajatukset päähäni työntäneet. He tunkivat asioineen minun yksityiselle omalle ajalle! Tajusin, että minä olin se, joka nämä vistot tyypit pääni sisään päästin ja voin heiltä pääsyn myös estää. Myös veljeni tuli joskus tunnille pääni sisään kuukausien tai ehkä muutaman vuoden ajan - tai ehkä enemminkin veljeni kaipuu ja loputtomat kysymykset, miksi asioiden piti mennä niin. Viina vei nuoren miehen kesken kaiken. Tai ehkä hän oli vain luovuttanut ja jo valmis lähtemään. Joogan väli- ja loppurentoutuksessa onneksi voi maata siellä hämärässä huoneessa, eikä kukaan huomaa poskia pitkin valuvia kyyneleitä. Myöhemmin, kun itku ei enää painanut päälle tyhjää ja hiljaista hetkeä täyttämään, moikkasin veljeäni ja kerroin, että taas täällä ollaan ja viikko oli vauhdilla vierähtänyt. Sitä kesti aikansa. Enää en veljelleni juttele joogassa, vaan taidan oikeasti olla välillä ihan pää tyhjänä.

Tehtävä: kipu

"Kyllä tämä on sellainen vaiva, jota voi hoitaa akupunktiolla. Itse tähän olkapäähän ei akupunktio auta, mutta vaiva aiheuttaa jännityksiä tänne kaikkialle, ja voin hoitaa niitä, että saat olkapäätä sitten paremmin liikkumaan", sanoi yleislääketieteen erikoislääkäri, lääketieteen ja kirurgian tohtori puristellen samalla hartioitani ja kääntäen käsivarttani, minkä se liikkui. Työnantajalle kiitos, että kivunhoidon suunnitteluna voin saada akupunktiota työterveyshuollon piikkiin viisi kertaa. Jos ei tämä paranna, ei tästä ole haittaakaan. Selkävaivoihin sain aikanaan apua akupunktiosta, joten jospa se auttaisi nytkin. Viikon päästä pääsen itse asiaan.

Olin unohtanut ottaa gramman parasetamolin työpäivän loppupuolella ja jomotus ja vihlonta oli aikamoista käsivarressa. Lääkärin tekemä käden vääntely oli ollut mahdollisimman hienovaraista, mutta silti sen "jälki" tuntui pitkään. Kotiin päästyä yksi Panacod poskeen. Vaikutusta olen odottanut pari tuntia, mutta sitä ei juuri ole. Täytyy ottaa toinen, jotta yöllä ei tarvitsisi herätä kipuun. Kynnys tähän lääkkeeseen oli korkealla, koska kodeiini on opiaatti, mutta minkäs teet. Kun diklofenaakki, parasetamoli ja meloksikaami ei auta ja tizanidin on lähinnä vitsi, ei jää paljon vaihtoehtoja. Kylmäpussia ei voi pitää jatkuvasti, mutta se turruttaa hyvin vähäksi aikaa. Illalla. Kotona. Puoli tuntia kerrallaan. Aluksi tuntui epämiellyttävältä, mutta kun tiedän sen helpotuksen tunteen, mikä kohmettumisesta seuraa, venytän aikaa usein kolmeen varttiin.

Kodeiinista vieroittumisen aika on sitten myöhemmin. Se ei ehkä ole kivutonta, mutta lopetan sitten aikanaan pikku hiljaa. Samalla tavalla kuin serotoniinin takaisinoton estäjät muinoin, kauan - ikuisuus sitten. Silloin menneisyydessä pitkään kestäneiden tuskallisten selkäkipujen jälkeen sairastuin masennukseen. Nyt ei ole aikomustakaan vaipua samaan alhoon. Ne mustat vuodet ovat taakse jäänyttä elämää.

Tänään en ole vielä kiivennyt seinää pitkin, enkä tehnyt muitakaan fysioterapeuttitädin opastamia harjoituksia. Vielä ehtii. Ja jääpussia päälle.

Miten paljon kipua minulle on varattu tässä elämässä?

Työfysioterapeutti katsoi minua suurin silmin. Uurteet hänen kasvoillaan kertoivat kokemuksesta, mutta silti hän tuntui jotenkin sanattomalta. "Sinähän olet varmaan saanut erilaisia jumppaohjeita pilvin pimein, mutta jotain tällaista voisit kokeilla, erilaisia tuettuja harjoituksia." Hän nojasi käsivarsien varassa työhuoneensa ovea vasten ja kurkotteli käsiään pikkuhiljaa ylöspäin. Osoitti toisella kädellä toisen käden sormenpäitä: "Voisit laittaa tähän näin viivan ja joka päivä yrität ylettyä ainakin tähän asti ja vielä millin ylöspäin."

Kun työpäivän jälkeen odotin laiturilla junaa tulevaksi, kysyin mielessäni, miten paljon kipua minulle on tässä elämässä varattu. Hädin tuskin sain kyyneleet pysymään luomien sisäpuolella. Selviänkö vielä tästä koettelemuksesta. "Eihän tämä ole mikään maailman loppu", työfysioterapeutin sanoin. "Kestää aikansa, mutta kyllä siitä paranee." Entä sitten, kun käsi taas toimii ja kipu on lakannut. Kuinka kauan voin taas porskuttaa ilman voimia vievää vaivaa? Milloin voin käyttää kaiken energiani tasaiseen tavalliseen elämään, kodin ja pihan laittamiseen ja työssä käymiseen. Minne asti pääsisin ja mitä saavuttaisin, jos ei tarvitsisi elää puoliteholla? Keittelisinkö hilloja ja auttaisinko siskoa lastensa hoidossa? Saisinko töissä jotain oikeaa aikaseksi, vaikka pidettyä sen yhden koulutuksen työkavereilleni tai perehtyisinkö vihdoin siihen hankkeeseen ja sen manuaaliin, kun se kuitenkin kaatuu päälle.

"Mitään poppakonsteja tähän ei ole. Tämä kestää vuoden", sanoi ortopedi viime viikolla.

"Blogi on hyvä asia", puoliso vastasi ohimmennen reilu kuukausi sitten. Vuoden voisin blogia kirjoittaa, ehkä.